sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Äiti on aina äiti.

Tänään saattelin äitini viimeiselle matkalle.
Isäni kuolemasta alkaa olla jo 19 vuotta.
Ei äitini elämäkään kovin helppoa ole ollut, varsinkaan sieltä alkupäästä tarkasteltuna.
Äiti jäi jo lapsena orvoksi, ja hänen toinen siskonsa ja veljensä kuolivat myös hyvin nuorina.
Siihen aikaan oli tuberkuloosi hyvin yleinen ja tappava tauti, äitinikin on sen sairastanut, ja sairaus on useamankerran vielä uusinutkin.

Kun minä synnyin silloinkin äitini sairasti keuhkista, eikä minua voinut imettää.
Mikähän se oli silloin -40 luvulla pohjoisuomessa maaseudulla käytäntö tällaisissatapauksissa.
Sitä ei koskaan tullut äidiltä kysyttyä.
Mentiinköhän sitä navettaan 'Helunan ja Mansikin' juttusille että miten olis imetystiili, vai alotettiinko heti potunsyönti... En tiiä..
Mutta siitä oli hyvä alkaa ponnistella elämää eteenpäin, kun oli hyvät ja rakastavat vanhemmat.
Minulle ne saappaat olisi olleet liian suuret astua,
jos olisin joutunut orpona lapsuuteni viettämään sekä pula ja sota ajat elämään, en varmaan olisi niin valoisaa ja huumoria ymmärtävää elämänasennetta kyennyt säilyttämään.

Itse olen purjehtinut elämääni ilman suurempia suunnanvalintoja tai aikatauluja.
Helppoja reittejä ja myötätuulta etsiskellen ja vastuuta vältellen, ajattelematta mihin satamaan päätyy ja millä aikataululla, eikä katastrofi olisi vaikka paatti karahtaisi karille ja matka päätyisi hieman aikaisemminkin kun päätesatamassa.

Vanhemmilleni voin vain sanoa, kiitos kun elitte levätkää rauhassa.

7 kommenttia:

  1. Hyvät ystävät, älkää surko sitä mitä teillä ei enää ole.
    Vaan kiittäkää siitä, mitä teillä on ollut.

    Osanottomme
    Retu ja Ellu

    VastaaPoista
  2. Osanottoni. Ne kerrat ko mie äitiäs käin kattomassa, ni tuntu aina semmoselta niinku kotija ois tullu. Mukava ja ilonen ihminen, vaikka vaikijaa oli elo aikasempina monina vuoskymmeninä varmasti monasti ollu.

    VastaaPoista