Lannoteentekokone jota myös ihmiseksi kutsutaan.
Ihminen ei osaa syntyessään muuta kun lykätä paskaa
molemmista päistä.
Sitä se jatkaa koko elämänsä, ja siten se myös kuolee.
Täydellinen luuseri ja epäonnistuja koko paketti.
Urheilussakaan ei ihmistä kannata vertailla eläimiin.
Siispä
teen sen.
Nopein maanisäkäs Gepardi vetäsee 200 metriä 114 km/t
vauhtia,
eli 6,3 sekuntiin.
Ihminen kaksisatanen 19,9 sekuntiin.
No entäpä kestävyysjuoksu, Hanka Antilooppi, etenemisnopeus
72 km/t, eli kymppi hiukan yli 8 minuttia.
Ihminen, kymppi 26.11
Linnunkanssa kisaillessa, Piikkipyrstökiitäjä,
muuttonopeus 170 km/t, eli pikkasen päälle 8 maratonia kahteentuntiin.
Hyönteistenpuolellakin turpiin tulee että hampaat kalisee,
Austraalian jättisudenkorento 109 km/t
Eikä kannata liioin kisailla uinnissakaan Purjekala 109 km/t
Hyppylajeissa Pala-anilooppi pikkuvauhdilla 4 m korkeutta.
Puuma vauhditonta pituutta 6 metriä.
Voimapuolella Sarvikuorokuoriainen nostaa 850 kertaa omanpainonsa,
elikkä ihmisen pitäisi nostella n.65 tonnin painoja.
Jos lauantain sarjajuoksuun Hanka Antilooppi tulisi
juoksemaan, paluumatkalla väliaika sillä olisi 4 kilometrin kohdalla 3:20
Eikä sitä vielä kukaan olisi tainnut vastaan tulla.
Vähän helpottaa lukea tuollaisista suorituksista, itseni kun luokitellaan ihmispuolella suunnilleen matelijan kategoriaan. Sekin tietysti riippuu hyvin paljon itse luokittelijasta. Jos katsotaan esimerkiksi afrikkalaisten näkövinkkelistä, niin eihän Suomessa ole kuin yksi kestävyysjuoksija (Topi Raitanen), ja suunnilleen kaikki muut kategoriassa puolen tunnin kympin hölkkääjät.
VastaaPoistaEipä silti, perushölkkääjälle 3.20 min/km on kuitenkin jo varsin mukava vauhti. Se vaan pääsee usein unohtumaan, useimmat kun eivät jaksa kovin pitkään edes 4 min/km vauhdeilla juosta. Harrasteurheilu ja kilpaurheilu olisi silti kyllä hyvä erottaa toisistaan ihan kokonaan, eihän niillä ole oikeastaan mitään yhteistä. Harrastelu johtaa hyvään oloon ja onnellisuuteen, kilpailu taas ei johda mihinkään ilman riittäviä lahjoja.
Ihmisellä on kilpailuvietti, ja ihan kaikilla.
VastaaPoistaKilpailuvietti esintyy vain eri asioissa, jokainen yleensä tykkää ilmaista että on jossain hyvä.
Joku on paras viinanottaja, puolipulloa ei nyt tunnu missään, toisella pitää olla aina parempi auto, tai muutavarallisuutta pitää näyttää ulospäin, joku tykkää vinkua karaokessa, jonkun lapset taasen ovat niin viisaita, vaikka olisivat kuinka tavallisia räkänokkia, ym..yms.
Urheilun harrastajat onneksi usein uskaltavat tunnustaa että perimmiltään pätemisentarpeesta kyse on.
Jossain vaiheessa joillain oli aina tapana sanoa että "etsin vain omia rajojani", hah..
Sitten tultiin yleisiin kilpailuihin tekemään tulosta, eikös ne omat rajat selviäisi ihan omassa hiljaisuudessa suorituksen tehden?
Sitten kun jostain syystä tulos oli jäänyt tulosluettelusta pois,kovasti närkästyneenä perään soitellaan, "pitää tulos olla luettelossa, maksoinhan osanottomaksunkin".
Ei oo montakaan päivää siitä kun kuulin kuinka "meidän lapset oppi kaikki hyvin nuorena jo lukemaan".
Kilpailla voi vaikka omien jälkeläisten suorituksillakin.
Minusta kilpailuhenkisyys on ihan terve ilmiö ihmisessä, se edistää yksilön kehittymistä.
On kyseessä huippu-urheilu tai ihan kylätason hölkkäkisasta,niin kyllä se vauhtia lisää juoksuun, ja aiheuttaa yksilölle harjoitteluintoa, jotta paremmin menestyisi.
Minä tunnustan, olen kilpailuhenkinen, nautintoa tuo tulokset ja menestyminen.
Jossain lajissahan sitä pitää yrittää kykyjään näyttää, kun en omaa lahjoja juurikaan millään elämän alueella, Kestävyysjuoksu on siitä hyvä laji että menestystä voi parantaa kovalla ja peräänantamattomalla työnteolla moniin muihin ljeihin verrattuna jotka vaativat jonkinlaista lahjakuutta.
Olkaamme siksi ylpeästi tyytyväisiä vaikka saavutuksemme eivät mailmanhuippua olisikaan, ja otetaan edes se pieni tyydytys mitä lahjoillamme tai kovalla työnteolla saavutamme.
Mutta pentele kun sen tuttava Paavon viinäpää on vain niin paljon kovempi, ja pilkilläkin se saa aina isomman ahvenen.
Oem kokemukseni kilpaurheilusta ajoittuu alle 10-vuotiaasta aina päälle 30v ikään. Voin rehellisesti tunnustaa, etten ole aina nähnyt kovin tervettä meininkiä, enkä mitenkään yhteisöllistäkään toimintaa. Pienen paikkakunnan piirien ja verkostojen parissa tavattavia lieveilmiöitä, voisi todeta kun nyt niitä asioita tulee tavallaan tässä tutkittuakin.
VastaaPoistaTuli vaan tuosta edellisestä vastauksesta, joka on ihan osuva sinänsä, yksi omakohtainen asia mieleen joka minusta kuvastaa harraste- ja huippu-urheilun eroavaisuuksia. Itse kun vuosia sitten juoksin aktiivisesti, niin esimerkiksi talvella en koskaan käyttänyt nastakenkiä missään olosuhteissa, vaan juoksin ihan kesäkengillä. Ehkä sillä tavalla annoin jonkin verran tasoitusta muille. Lähes joka talvi kaikki harjoitukset tein ulkona, liukkaalla, kovissa pakkasissa, usein melkein hangessa juosten. Tiesin että sillä saattaa vähän antaa tasoitusta, mutten välittänyt asiasta silloin, ja vielä vähemmän välitän siitä nyt. Sellainen merkitys itselleni oli jollain tuloksilla. Enkä ole juuri kisoja ikävöinyt näiden vuosien varrella.
Eli siinä edellä kiteytyy jollain tapaa se tärkein ero harraste- ja huippu-urheilun välillä. Siinä missä toinen vastaa kansanterveyden ylläpidosta, toinen osaltaan tuottaa yhteiskuntaan yksilöitä, joilla harrastuksesta tulee aikanaan elinkeino. Sellainen ainakin on pyrkimys, jos rahanjako menisi oikein, toisin kuin nykyään nähdään.