Itse en mikään ikäkausi urheilija ole ollut.
Kiinnostus urheiluun on kyllä ollut ihan siitä asti kun niitä muistoja on luukalloon tarttunut.
Mutta kun on syntynyt lapin korpeen kauas maalikyliltä, niin se urheileminen on tapahtunut metsissä juoksennellein, ja talvisin lumihangessa hiihdellen.
Nuoruus ajan työolosuhteet, aluksi metsätyöt savottakämpillä, ja myöhemmin metallialalla komennushommissa ylitöitä oli lähes jokainen päivä.
Myöhemmässä vaiheessa ne reissuhommatkin kävivät inhimillisemmiksi, ja vasta silloin varsinaisesti voin sanoa kilpaurheilemisen aloittaneeni.
 |
| Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla. |
Vasta siinä kolmenkympin korvilla juoksukilometrit lähtivät lisääntymään, ja aloitin säännöllisen kilpaa juoksemisen, sen jälkeen vain kolme vuotta on mennyt ilman kisasuorituksia.
Suurimmilta osin vuotuiset harjoituskilometrit ovat pyörineet kolmen ja viidentuhannen kilometrin välimaastossa.
Ylös kirjaamani juoksukilometrit, harjoituspäiväkirjoihin ja alkuaikoina kalenteriini ovat tänään tarkasti sanottuna 206 907 km.
Tulipahan tuostakin tehtyä kaavio, kun lenkille lähtö tänään tuntuu niin vaikealta, että jotain muuta oli keksittävä.
Minulla on jonkin verran kokemusta liiallisesta kilometrien keräämisestä. En kuitenkaan ole oikeastaan koskaan kunnolla laskenut kilometrimääriäni, mutta esimerkiksi muutamassa vuodessa 2000-luvulla niitä tuli kyllä melkoinen määrä. Kuitenkin systemaattinen lähestymistapa harjoitteluun puuttui lähes kokonaan.
VastaaPoistaKaikista pahin yhdistelmä, jolla lähes varmasti tuhoaa lupaavan kehityksen, on kerätä juoksukilometrejä aikuisiällä ilman harjoittelun systemaattisuutta. Eli käytännössä ei kiinnitetä riittävästi huomiota palautumiseen harjoitusten välillä, harjoittelun rytmitys on väärä (viikot), ja harjoitusvauhdit karkaavat liian koviksi. Jos tekee yksittäisiä ylilyöntejä muuten kelvollisen harjoittelun lomassa, ei se vielä mitään kehitystä pilaa, mutta toistuvat virheet pilaavat ihan kaiken. Tulee loukkaantumista, ylikuntoa, henkistä väsymystä ja motivaation puutetta. Huipullakin tätä tapahtuu, mennäänhän siellä kaiken aikaa kehon äärirajoilla, huolimatta harjoittelun systemaattisuudesta.
Pari vuosikymmentä myöhemmin kilpailuajoista olen oppinut välttämään kaikkia mahdollisia ylilyöntejä, enkä oikeastaan koskaan ole edes väsynyt, vaikka juoksen yhä joka päivä. On uskomatonta, kuinka rauhallisella juoksemisella voi päästä hyväänkin kuntoon, jos vain kuuntelee kehoaan joka päivä. En ole tehnyt esimerkiksi vetoja reilusti yli 10 vuoteen, mutta jostain kumman syystä sitä ei juoksussa huomaa.
Kestävyysjuoksusta 80-90 % on rauhallisen juoksemisen aluetta, mukaan lukien peruslenkit. Kaikki muu on vain kilpailuihin keskittyville juoksijoille. Ei perushölkkääjän tarvitse vetoja tehdä, mutta se ei todellakaan tarkoita, etteikö vauhtia löytyisi, jos elimistö muuten on kestävyysurheilijan. Vetoja tehdään vain, jos on tavoitteena juosta kilpaa, ja silloinkin on oltava todella tarkkana, ettei juokse liian kovaa vauhtia. Satojen vetoharjoitusten kokemuksella voin sanoa, että liika vauhti tappaa kaiken kehityksen.
Joillakin on syntyessään nopeutta, toisilla hitaat solut. Minulla on todennäköisesti 70/30 suhde hitaiden ja nopeiden lihassolujen osalta. En ole koskaan ollut nopea, satanen hieman alle 14 sekunnin (17v hallissa). Poikasena kuitenkin lähes harjoittelematta pärjäsin kestävyyslajien urheilijoita vastaan koulun kisoissa. Olisin todennäköisesti voittanut ne kaikki kisat, mutta ei vain ollut tarpeeksi luonnetta lajiin. No, ei ollut toki sitten myöhemminkään tarpeeksi luonnetta kehittymiseen, joskaan ei ihan parhaat olosuhteetkaan.