Saa sitä juosta jos tykkää juoksemisesta.

Itselleni tärkein asia, tai siis harrastus, koko elämäni tarkastellen on ollut juokseminen. Olen jo kansakouluikäisestä asti juoksennellut, nuorempana vähän kun häpeillen ja salaa, ennen kun hölkäämisestä tuli yleinen ja "sallittu" harrastus.

Olen joisain elämänvaiheissa ja olosuhteiden pakosta yrittänyt elää kun "hyväksyttävät" ihmiset.
Mutta aina kun mahdollisuus on tullut olen palannut juoksun pariin.

"Tunnen oloni aina hyväksi, kun saan harjoitella"  (John Ngugi)

Määrittelenkin itseni sellaiseksi elämäntapajuoksijaksi.
Kilpailuihin osallistuminen on ollut sitä parasta juoksuharrastuksessa.
En kuitenkaan kutsuisi itseäni kilpajuoksijoiden ryhmään kuuluvaksi, koska olen harrastanut juoksua, työhön ja muuhun elämään soveltaen, enkä elänmääni järjestellyt juoksuun sopivaksi.

"Parasta juoksemisessa on kilpaileminen."  (Ismail Kirui)

Juokseminen sopii tällaiselle minuntyyppiselle ihmiselle joka tykkää olla yksin omien ajatustensa kanssa varsin hyvin.
Kiva on välillä vaihtaa kuulumisia saman lajin harrastajien kanssa, mutta mikään yhteislenkkeilijä minä en ole, juostessa tykään olla yksin omien ajatusteni ja ympäröivän luonnon kanssa.

"Juoksu sopii mainiosti yksölliselle luonteelle."  (Frank Shorter)

"Saan ilmaista itseäni puhumatta."  (Hicham El Querroudj)

Yksi ryhmä on joiden kanssa yhteislenkeistä aina nautin.
Aikoinaan kävin paljon Marokon Agadirissä, ja siellä oli paljon kulkukoiria.
Koirat hölkäilivät usein rantalenkillä mukanani, ihan vain juoksemisen ilosta.

Yhdellä matkalla ollessani rannalla juoksenteli nuori vaaletukkainen tyttö, joka keräsi kärpäspaperin tavoin mukaan juoksevia Marokkolais miehiä.
Kerran hän sitten kysyi,"Mitä sinä annat noille koirille, kun ne aina mukanasi juoksevat."
Vastasin etten ole koskaan niille mitään antanut, mutta kyllä 'rakki' rakin tuntee.
Hän oli yrittänyt aamupalalta ottaa ruokaa koirille, että ne olisivat lenkillä turvana.
Mutta kun suupalat loppuivat koirat jäivät matkasta.

Tässä yksi ahkeriin juoksukaverini, joka ei juuri taputteluista välittänyt, mutta juoksulenkille se oli aina valmis lähtemään, ja kun lenkillä sille juttelin, katseli se vähän sen näköisenä kun olisi ihmetellyt, 'ompa omituinen höpöttäjä'.
Omituinen se oli kyllä itsekkin, kävi loputonta taistelua rantaan ajautuvia aaltoja vastaan, ristinkin sen Don Quijoteksi.
Pitäisi käydä katsomassa saiko se niitä aaltoja kuriin.

Eniiten nauttin juoksemisesta uusilla reiteillä ja uusissa maisemissa.
Mieluisin lenkkini ajankohta on aamupäivällä tai heti aamulla, vaikka useimmiten eteenkin nuorempana lenkilläkäynti oli ajoitettava iltaan, työolojen takia.

Ei mutta nythän minun on mentävä taasen sairaalalla käymään, lenkkeilyjuttu jää nyt tähän, ellen sitten illemmalla innostu jatkamaan.