Kello pöydälläni tuijottaa tyhjäkatse kellotaulussa syyttävästi.
Etkö tänäänkään aio muuta kun katsoa tiimalasissa hukkaan valuvaa vähäistä elämänhiekaasi.
Kosketan kelloa, kello herää henkiin näyttämään hukaan kuluvaa aikaa.
Pujotan sykevyön rintani ympäri ja kellon käteeni, pukeudun urheiluvaatetukseen, ja vanhoihin puman lenkkareihin ja astun ulos.
Ilma tuntuu raikaalta, kello ihmettelee vähän sateliittien kanssa, ollaanhan muutama tuhatkilometriä pohjoisemmassa, kun viimelenkillä.
Otan ensimmäiset juoksuaskeleet jotka tuntuvat hyvin vaikeilta, enhän ole juossut sitten Espanjastatuloni jälkeen kun pari kolme lyhyttä juoksumattokokeilua.
Vähitellen hidas köpöttelyni ja talviliukaan juoksualustan varominen hiukan helpottuu, ja ajatukset kaikoavat muualle kun pystyssäpysymisen ja jalkojenliikutteluun.
Katselen tuttuja maisemia, kuinkahn monta kertaa olen tästäkin juossut, tuhansia kertoja ainakin, olenhan asunut yli 40 vuotta elämästäni tässä samassa osoiteessa.
Se jokainen askel on menetetty hetki joka ei koskaan palaa.
Saavun lentokentällepäin nousevaan ylämäkeen, rintaan tulee ahdistavia tunteita, kävelen jyrkimmän nousuosuuden, katson kelloa, kello kertoo matkan, ajan, vauhdin, sykkeen, ym. tietoa.
Paljon se kello menneestä tietää, mutta ei askeltakaan tulevasta, ei suunnasta, vauhdista, askelpituudesta ei mistään, se on vain sellainen menneenajan vartia.
Jatkan taivallusta olo helpottuu kun mäki loivenee.
Olen kuitenkin vaivoineni onnekas, pystyn silti liikkumaan rakaan juoksuharrastukseni parissa.
Asiat voisivat olla huonomminkin.
Saavun kotiin, sammutan kellon ajanmittauksen, kello heittäytyy ennustajaksi. Kello kertoo palautusajan, älä nyt hyvä mies ainakaan 67 tuntiin tee uutta harjoitusta.
Voisin kertoa kellolle ettei tule olemaan vaikeakaan, mutta en puhu mitään, riisun hikiset vaateeni ja menen suihkuun.
Siinä oli se menetetty hetki elämästäni, ei se turhahetkin ollut.
Kello on vaipunut takaisin horrokseen, mutta kyllä se silti laskee hukaanheitettyä aikaa, ja odottaa kupsahtaako ukko vai lähteekö viellä lenkille.
Hyvin kirjoitettu. Niin se hiekka valuu hetki hetkeltä tiimalasissa vähemmäksi. Ei muuta kuin kohti uusia pettymyksiä.
VastaaPoistaPeesailen Karppaa... Ei muuta ku taotaan vaan päitämme kiviin. Jompikumpi kyllä periksi antaa. Täällä itäräjalla ainakin on selvää se, että Uunon puupää ei kivelle tuu pärjäämään, mut kyl tuo jukoksu ja kävelykin helepottaa.
VastaaPoistaMeillä vanhuksilla ei olisi aikaa karanteeniin eikä koronan sairatamiseen, tiimalasin nhiekka valuu vähiin ja on vielä niin paljon tekemättömiä asioita.
VastaaPoistaNiinkö... niinn.. mitäsitä nyt piti... no niin kuitenkin.