Olen aina pitänyt itseäni kestävyystyyppinä, mutta kesällä kuvatessani hävittäjen lentoja totesin että olenkin nopeustyyppi.
Lähes kaikissa kuvissa olin ollut liiankin nopea, eikä kokokuvaa koneesta taaksejäävineen ilmavirtauksineen ollut suurempanakuvana muistikortille jäänyt.
Sokealla kuvaajalla juoksijan kuvaansaantikin on työn ja tuskan takana, tai ainakin niitä otoksia pitää ottaa runsaasti, että edes joku kuvausalueella on kun laukaisijaa painaa.
Ei se ole hääppöstä sokean elämä.
Ei tiiä näkevä kuinka pieni kuoppa voi olla huononäkösen kohtalon kuoppa.
Eilisen lenkin jälkeen laastarointia riitti, molempien polvien osalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti