Minä ja juoksu, Osa 1.

Tälle tarkastelulle antoi lähtöajatuksen eilinen keskustelu asiakkaani kanssa.
Pohdimme sitä kuinka paljon tärkein harrastuksesi on ohjannut sinu elämääsi.
Sitähän ei voi edes tietää missä olisit, mitä olisit tehnyt, mikä olisi vartalosi muoto, ja edes sitä eläisitkö enää, jos harrastuksesi olisi ollut joku muu.
Harrastuksemme säätelee keihin olemme tutustuneet, minkä ammatin mahdollisesti olemme valinneet, missä asumme, jne, jne.
Kuten keskustelukumppanini sanoi, "Minulle se on määrittänyt jopa lasteni hiustenvärin, ja sen mitä he harrastavat, joten vastuu valinnoille on tärkeä".

Siispä oman harrastukseni tausttaa ihan syntymästä lähtien.
 Osa 1.
Elettiin -40 luvun viimeistä heinäkuuta keskellä parasta heinäpoutaa, kun parkaisin ensimmäiset ääneni tässämaailmassa.

Niin hävettävän pieni.

Minä olen syntynyt kotona, (kuten siihenaikaan maaseudulla oli tapana) jonkun kylän vanhemman naisihmisen avustamana, ja napanuorani on sitonut isäni (ja onkin muuten siisti napa).

Kävelemäänlähteminen minulla siirtyi hyvin pitkään, äitini oli ollut jo huolissaan, 
"Onko se vieävä johonkin tutkittavaksi kun se ei yritäkkään kävelemään".
Kylän vanhin naisihminen oli äidilleni sanonut, 
"Ei pojassa mitään vikaa ole, se tulee eläessään vielä liikkumaan paljon enemmän kun muut". 
Kuinka oikeassa hän oli ollutkaan.

Niin kävelemään opin aikanaan minäkin, ja seitsämänvuotiaana alkoi kansakoulunkäynti, siitä voisi sanoa minun liikuntaharrastukseni alkaneen.
Koulumatkaa yhteensuuntaan oli reilu viisikilometriä, ja siihen aikaan koulussa käytiin kuutenapäivänä viikossa, joten yli 60 kilometriä viikko tuli jo koulumatkoja talsittua, muun juoksentelun lisäksi.

Isäni oli nuorena sodan aikoihin osallistunut hiihto ja ampumahiihtokisoihin, ihan menestykäästikkin.
Niistä saatuja sellaisia tinasta tai lyijystä tehtyjä hopealla päällystettyjä pokaleja, olin 'työharjoituksina' vasaroinut littanoiksi, sellaisena muutaman vuoden ikäisenä.
Itsekkin sen hämärästi muistan, ja se vasarointi minua harmittaa vielä tänäpäivänäkin, ne sodanaikaiset palkinnot olisi ollut kiva säästää.

Isälläni oli tapana kuunnella yleisurheilun Suomi - Ruotsi maaottelua radiosta, sekä talvisin Salpauselän ja Holmenkollenin kisoja.
Itse kävin kuuntelemassa kymppitonnin juoksun, ja talvisin viidenkympin hiihdon.
Joten se kestävyysurheilu oli jo silloin sitä tärkeintä urheilua.
Minulla onkin ollut tapana sanoa, 'Kestävyysjuoksuharrastus valitsi minut, minun ei ole lajia tarvinnut valita'.

Siitä kun hiukan vartuin, kaiken vapaaikani mitä koulunkäynnin ja kotonatehtävien pienten töiden jälkeen jäi, vietinkin urheiluharrastusten parissa.
Olisinko ollut jotain 12-13 vuoden ikäinen, olikin aika tutustua ensimmäisen kerran vakavampiin urheiluvammoihin.
Karautin isomman mäen suksillani mitä taitoni edellytti, ja polvihan siinä rikkoutui.
Vamman laatua en tiedä, jotain luuhommia ne olivat.
Olin tapauksenvuoksi viikkoja sairaalassakin, ja koko talvi vamman kanssa meni.
Onneksi silloin oli juuri alkanut koulukuljetukset, ja kun äitini veti minut kelkalla päätien varteen, pääsi siitä autokuljetuksella kouluun, enkä näin ollen joutunut tuplaamaan sitä luokkaa.

Tämä ensimmäinen osan voisikin päättää vaikka tähän kun kansakoulun käynti lähestyi jo maaliviivoja.