Minä ja juoksu. Osa 2.

Osa 2.
Mahdoton yhtälö (kö).
Olin tullut ikään jolloin juoksijan ominaisuudet olisi kehitettävä, kovalla määrällisellä ja tehollisellakin harjoittelulla, ja minä heittäydyin lähes juoksemattomaksi.

Kansakoulun päätymisen jälkeinen kesä meni hämäranrajamailla, ikäänkuin sumussa siitä ei paljon muistoja ole jäänyt, eikä juoksukilometrejä tullut.
Siihen aikaan traktori ei jokaisen pientilan varustuksiin kuulunut, vaan sen korvasi hevonen.
Meillä oli traktori, ja isäni sanoi. "Voit tehdä niitto ja kyntö ym. töiä muillekkin, kunhan vain polttoaineet maksat".
No mahdollisuus tienata vähän omaarahaakin pani jaksamaan, päivät tein kotitilalla töitä ja illat pitkälle aamuyöhön urakoin traktorin kanssa maatöissä ja heinänniitossa pitkin kyliä.

Syksyllä sitten aloitin varsinaisen työelämäni metsätöillä, kuten siihenaikaan lähes jokainen pohjoisen maaseudun poika. 
Se tarkoitti savottaan lähtöä, eli viikot asuin jossain metsäkämpillä, joille ei välttämättä muunlaista titä ollutkaan kun hevostie.
Eli juokseminen olisi ollut käytännössäkin mahdotonta, puhumattakaan siitä että vain hiukan yli 15 vuotiaana päivä metsätöissä vei kyllä kaikki viimeisetkin ruumiinvoimat mitä käytettävissä oli.

Niitä metsätöitä tein sitten armeijaan lähtöön asti.
Parina talvena kun työtä oli vähemmän tarjolla olin niinkutsutuissa hätäaputöissä Hangon ja Turunseuduilla,
Siihen aikaan ei työttömyyskorvauksilla kauan makailtu, vaan käsky kävi niinkutsuttuihin hätä-aputöihin, joissa palkkataso riitti justiinsa päivän ruokailuihin, parakki asuminen oli toki ilmaista.
Siellä tietysti lenkkeilyynkin olisi ollut mahdollisuuksia, mutta jonkinlainen alavireys, masentuneisuus, 'tätäkö tämä elämä nyt on', vei kaikenlaisen innostuksen.

Tässä elämänjaksossa lenkkeiltyä tuli vain satunnaisesti joskus viikonloppuisin.

Läskiporsas -69

Sitten tulikin armeijaan lähtö, Suomenlinnan rannikkotykistöön.
Se aika onkin ollut elämässäni helpointa, levättiin paljon, syötiin hyvin joskus vähän ulkoiltiin.
Armeijan aikana lihoinkin kun porsas, varmaan yli 10 kiloa, Enhän koskaan elämässä ollut päässyt näin helpolla.
Joitakin kisoja niin juoksussa kun hiihdossakin siellä käytiin, niissä pärjäsin kyllä aivan hyvin, vaikka varsinaista harjoittelua en puoleenkymmeneen vuoteen ollutkaan juuri tehnyt.
Siviliin lähdön aattona patterin päällikkö vieraili tuvassamme ja huumorimiehenä sanoi, "Muillahan se onkin sitten huomenna kotiutuksen aika, mutta Peurahan se joutuu tänne jäämään, kun sillä on niin paljon pitämättömiä kuntoisuuslomia".

Kyllä minutkin silti kotiutettiin, ja siviliinpäästyäni meninkin heti metsätöihin.
Kyllä muuten ne ylimääräiset kilot katosivat pian kun vyötäröitämyöten lumihangessa raahasi moottorisahaa.

Jatketaanpa tästä sitten osassa 3, silloin vaihtui ammatti, ja juoksuhommiakin pikkuhiljaa käynnistellään.