Itkua ja hammastenkiristelyä on elämä.

Itkien ja parkuen ihminen syntyy maailmaan, valittaen ja kärsien ihminen jättää maailman, sitä väliin jäävää jaksoa kutsutaan ELÄMÄKSI.

Tänään aamun lenkillä tuntui että kyllä se syntymän ja kuoleman välinen aikakin on aikasta kärsimystä.
Juoksin 19 kilometriä, joten kipeällä jalalla tuli otettua noin 9500 askelta, ja yhtämonta ketrtaa se kipeää otti.

Mutta en tänäänkään vielä hypännyt tuosta kalliolta, kun oli niin kesäinen ilma.

Mutta lenkkarit kyllä joutaisivat vaikka hirteen killumaan, niin olis viisaampaa.

Sää on onneksi normalisoitunut, ei sada päivisin vaan aurinko paistelee ja lämpötilat pikkuhiljaa lähenevät jo 20 astetta, ja luvassa on nuo mittarilukemat ylittäviäkin päiviä.

Siinnä kuva La Matan suuntaan eilisiltana otettuna, kun kävimme Petrin luona kyläilemässä.

Huomenna pitää kuullostella polvea, käykö pyöräilemässä, juoksemassa vai vetääkö kokopäivän vain lonkkaa.