On taasen tämä viikonloppu tiukkaa penkkiurheilua tv:n ääressä.
Lillehammerissa hiihdetään ja sunnuntaina lisäksi vielä Valenciassa juostaan maratoniakin.
Valencian maratonilla on kova pyrkimys päästä yhdeksi kovatasoisimmasta ja arvostetuimmista maratoneista maailmalla. Tulevaisuus näyttää kuinka tässä onnistutaan.
Aimon sivuilla juttua Valencian maratonista, niin eipä siitä sen enempää juttua tälläkertaa.
Espanjassa kun kisailee sen jälkeen kisailmoituksia sähköpostiin kyllä tippuu jatkuvalla syötöllä.
Itse en koskaan ole Espanjassa täyttämaratonia juossut, mutta puolimaratoneja on hispanjojen maalla tullut taivallettua yhteensä 34 kappaletta, ja kaikki veteraani-ikäisenä.
Paras Espanjanaikani puolikkaalla on 1:10:03 (1987)
ja huonoin 1:34:49 (2018)
Tässä kuva akilleksen kateamisen jälkeen, seuraavan vuoden Kullervomaratonilta.
Olin ensimmäistä vuotta 60 vuotiaiden sarjassa, puolikas taittui 1:21:20
Jotain juoksusta on jäänyt hampaankoloon, kun noin mietityttää, vai kipuileeko akilles.
Mutta nyt TV:n ääreen.
Väitöskirjaa tekevänä urheiluakin välillä ehtii pohtia, vaikkei kilpaileminen kiinnostakaan enää. Tuli vaan mieleen, että kuinka paljon vauhtia voikaan menettää olemalla talvet Suomessa, juoksemalla talvikeleissä useita kuukausia. Oman kokemuksen perusteella peruskuntoa voi jollain tapaa pitää yllä, mutta vauhtia ei ole helppo kehittää, jos ei jatkuvasti ravaa esim. hallissa. Halliharjoittelussa taas piilee se riski, että lähtee liian nopeasti liian kovia vetoja juoksemaan, ja muu harjoittelurytmitys menee sitä kautta pilalle. Kokemusta muuten on, tosin vain yhden talven ajalta. Kumma kyllä, kun en harjoitellut halllissa, juoksin paremmin tai vähintäänkin yhtä hyvin. Siitä voi tehdä sen johtopäätöksen, että perusharjoittelulla vauhti pysyy kohtalaisen hyvin yllä, jos tekee aika ajoin pitkiä vauhtikestävyystreenejä. Vetoja ei talvella kannattaisi tehdä muutenkaan kovin usein, eikä ainakaan liian kovilla km-vauhdeilla, niin että syntyy happoja.
VastaaPoistaHiihto on hyvä laji Suomessa talvella. Nykyään suosin perinteisen hiihtoa, se kasvattaa pohjia paremmin kuin juokseminen, jos ei enää ole tarvetta kovia määriä juosta. Samalla paikat pysyvät ehjänä, kun ei tule iskutusta jaloille. En juuri koskaan hiihtänyt kun olin vielä juoksussa mukana, enkä toisaalta paljon juossut kun vielä hiihdin kilpaa (v.2000-2003). Hiihto on parasta kuntoilua, ja oikeilla tehoilla myös juoksun korvike. Välillä muutama kilometri kovempaa korvaa myös vetoharjoittelua, varsinkin jos on mäkinen maasto.
Joni
Niin jos ajattelen puhtaasti maratoonarin kannalta.
VastaaPoistaKyllähän pelkästään Suomessa talven harjottelemalla pitää astetta rajumpi jätkä olla, sillä hallissa ja matolla pahimman sään harjoitukset tekemällä ajautuu helposti siihen että viikolle tulee vain yksi pitempikestoinen harjoitus, ja kaikki kovempivauhtiset juoksut tahtovat jäädä matkaltaan liian lyhyiksi.
Totuus vain on se että maratoonari taevitsee pitkiä harjoituksia ja lyhyet vedot eivät kehitä lajinvaatimaa pitkäkestoista vauhtikestävyyttä ja taloudellista askellusta.
Oman lisärasituksen jaloille antaa jäinen ja liukas juoksualusta, joten rasitusvammat ovat todennäköisempiä kun aurinkopaisteessa rantahietikkoa ja lenkkipolkuja taivaltavalla etelänleiriläisellä.
Ennenkaikkea hartioiden väliselle kuulalle pitkän talven katkaisema etelänleiri viellä kun siihen sisältää muutaman leirikisankin antaa uskoa jatkaa kovaa treeniä kevääseen saakka, ja sitten Suomi onkin jo hyvä harjoituspaikka.
Joskus vuosia sitten oli melkoinen elämys hypätä suoraan lumihankien keskeltä Sm-maantielle. Se oli aina yhtä mukava kokemus. Jos jotain vielä kaipaa urheilusta, niin sitä tunnetta kun matkusti Sm-maantiekisoihin pitkän talven jälkeen ja teki parhaansa. Muulla ei ole väliä, ne muistot riittävät urheilusta.
VastaaPoistaJoni