On se kurjaa kun on syntynyt maapallon laitaalueille, eikä nuorempana tajunnut tilannetta korjata.
Minuun on aina, jo lapsuudesta asti valon määrän väheneminen vaikuttanut hyvin voimakaasti.
Se väsyttää, mikään ei oikein kiinnosta, ja yleinen turhautuminen koko elämään on hallitsevimpia pirteitä.
Nyt kun vielä tietää ettei pimeääkautta voi katkaista etelänmatkallakaan, tuntuu masentuneisuus iskevän oikein täydellä voimalla.
Jotain kesäistä kisakuvaa on etsittävä tähän, muuten tulee kirjoituksesta kovin mustanpuhuvaa.
Kisakuva veteraanien MM-maastoista 2009
Olin tuolloin akilleksen katkeamisen, ja vuoden juoksutauon jälkeen aloitellut juoksuharjoituksia.
Takana taisi olla noin 1500 kivunkanssa juostua harjoituskilometriä, mutta mieli oli ihan korkealla, 'juoksujalka tästä vielä tulee'.
Tuolla kisareissulla toki pääkilpailuni oli neljäpäivää aikaisemmin juostu Jakob marathon, sillä se juostiin minun virallisena syntymäpäivänäni, ja täytin silloin 60 vuotta.
Keittäskö kahvit, vaikka ei sekään mitään auta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti