Totuus oli toisenlainen.
Aamulla kun lähdin juoksemaan, heti tuntui että nyt ei kaikki ole kohdallaan.
Neljä kilometriä hölkättyäni jalat olivat aivan voimattomat, ja kun pysähdyin jalat ihan tärisi ja olo oli aika paha.
Niinpä lähdin kävelemään takaisin asuntoa kohti, tuntui että on pakko istua lepäämään mutta sitten olisi iskenyt kylmänhorkka, juoksuvaatteissa ennen auringon nousua.
Asunnolle päästyä piti makoilla parituntia enne kun jaksoi edes lenkkivehkeet riisua.
Senjälkeen teetä ja leipää, ja viellä toista tuntia makailua, jonka jälkeen lähdin ulos, pitkään piti vielä istuskella rantakallioilla enne kun jaksoi kävelylle lähteä.
Siinä merelle katsellessa tuli mieleen eräs asiakkaani, joka oli Lapin tunturialueelta Rovaniemelle muuttanut, hänellä oli tapana sanoa "Aina välillä on pakko päästä tunturinlaelle että näkee kauas, muuten alkaa ahdistaa".
Olen itsekkin huomannut kuinka rauhoittavaa on katsella esim aavalle merelle.
Iltapäivästä yrittelin sitten uudelle lenkille, väsynyttä oli meno mutta ei kuitenkaan sellaista sippaamista tapahtunut. Ehkäpä se sitten huomenna taasen on parempi päivä.
Kyllähän sen tästä sunnuntaipäivän kisakuvastakin näkee, nuoretmiehet painaa pää pystyssä, rintakaarella ja polvikin nousee korkeammalle, vanhus kun yrittää perässä tulla katse enemmänkin etsiskelee, olisiko tässä pehmeää hiekkamaata hautapaikaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti