Maratonvuosi on ollut maailmanlaajuisesti tarkasteltuna kova.
Varmaan osaltaan on vaikutusta ollut edelleen nopeammiksi kehittyneissä juoksukengissä.
Naisten ME, Tigst Assefa 2:11:53
Miesten ME, Kelvin Kiptum 2:00:35
Näin ne maailmanennätykset nyt kirjoitetaan, ja kovia ne on.
Suomessa naiset vuodenaikana kohensivat SE:tä kahteenkin otteeseen,
ja kahden eri juoksijan toimesta.
Alisa Vainio 19.2 Sevillassa SE 2:27:26
Camilla Richardson 3.12 Valenciassa SE 2:24:38
Miestenpuolella ei niin hyvin, SE:stä jäätiin 7 minuutin 34 sekunnin päähän.
Panen tähän Suomen harrastemaratoonareiden osalta kaavion, miten siellä on edetty vuosien kuluessa.
🏃🏃🏃🏃🏃🏃🏃🏃🏃🏃🏃🏃🏃🏃🏃
Omat päivät ovat kuluneet lähinnä tv:stä urheilua seuraten, ja pikkusen huolestuttaa Suomen hiihto.
Niin ja ampumahiihto.
Ollaankohan fluorittoman voitelun loputtua vähän ongelmissa, vai onko koko hiihtojoukkue vielä hiukan keskenkuntoisia?.
Nuoret yhdistetyn ja mäkihypyn naisurheilijat ovat hiukan parantaneet edellisten talvien tasostaan.
Nyt kakkosaamukahvin hammasta pakottaa, pitänee vetäytyä keittiötä kohden.
Suksia ja voitelua saa varmasti maajoukkueessakin kritisoida, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Ehkä heidän kannattaisi kokeilla hiihtämistä samantasoisilla välineillä, mitä itse aikoinaan käytin kansallisen tason kisoissa. Olisi takuulla vitsit vähissä. Voisivat toki kokeilla myös juoksuvauhtia ja mihin se riittää. Toistaiseksihan vain Iivo on juossut melko hyvällä tasolla, kaveriksi joka on vuosia treenannut yli 1000 tuntia kaudessa. Olen aina ihmetellyt, miksi suomalaishiihtäjät ovat niin huonoja juoksemaan.
VastaaPoistaJos nyt totta puhutaan, niin hiihtäjien kestävyys on heikentynyt siksi koska ei enää juosta tarpeeksi kovaa, vaan juoksusta on tullut oheisharjoittelua. Ennen joskus 80-luvulla oli kaikki toisin, ja puhuttiinkin jalkahiihtäjistä, jotka juoksivat paljon nykyhiihtäjiä kovempia tuloksia matkalla kuin matkalla. Silloin ei kuitenkaan hiihto ollut vielä niin paljon ylävartalolaji, kun vapaan tyylikään ei ollut vielä yleistynyt. Sitten 90-luvulla ja omana kilpailuaikanani 2000-luvun alussa vapaan kisoja oli jo varmasti paljon enemmän kuin perinteisen kisoja. Vaadittiin uudenlaista vartalomallia, jotta pysyi kilpailussa mukana, ei enää pärjännytkään pelkillä jaloilla ja hapenottokyvyllä.
Nyt kun katsoo Suomen hiihtäjiä, niin herää kysymys, onko menty voimanhankinnassa astetta liian pitkälle? Kärsiikö siinä jo hapenkuljetuskapasiteetti, kun lihasta on hankittu punteilla pari kolme kiloa liikaa? En kyllä sanoisi norjalaisista hiihtäjistä samaa, ovat todella kevytrakenteisia lähes kaikki.
Vain juoksemalla kovaa saa kehitettyä hyvät kestävyysominaisuudet. Tiedän sen, koska olen testannut sitä käytännössä omana hiihtoaikanani. Omat heikkouteni olivat tekniikassa, välineissä, ja ylävartalon voimassa. Hiihdin myös ainoastaan vapaan kisoja, ja harjoittelinkin vain sillä tyylillä. Tasatyöntöharjoittelu on hiihtäjien kesäharjoittelun kulmakivi, ja se itselläni jäi käytännössä kokonaan välistä. Voi olla, että nykyiset maajoukkuehiihtäjät ovat tietyllä tasolla "mukavuudenhaluisia", eivätkä välttämättä halua lähestyä sen kovimman eli juoksun kautta lajia. Juoksu vaatii toki enemmän lahjoja, joten asian ymmärtää helposti, eikä kaikista kovistakaan hiihtäjistä koskaan tule kovia juoksijoita.
Kuitenkin johtopäätökseni on se, että suomalaisille hiihtäjille pitää iskostaa kovan juoksuharjoittelun merkitys hiihtovauhdille välittömästi päähän. Ilman sitä ei kovinkaan hiihtoharjoittelu rakennu vakaalle pohjalle.