Lappilaisia aikuisurheilijoita SM-kisamatkalla Tampereella.
No on siihen joukkoon päässyt hivuttautumaan viekkaudella ja vääryydellä yksi ei Lappilaisurheilijakin.
Meikäläinen kun edustaa Oululais urheiluseuraa enhän Lappilaisurheilijaksi kirjaudu.
Mutta pääsin hivuttautumaan ihan toisten huomaamatta porukan kuvaan, kun puhun voimakkaasti H kirjainta käyttäen Lapin, tai siis Tervolan murretta käyttäen, eivät huomanneet.
Naisilla kullanväristä renikkaa kaulassa, meillä ukkeleilla hopeista.
Kympin kisan reitille oli kyllä saatu aikapaljon mutkiakin ja olihan siinä vajaa kilometri hiekkatietäkin, nousumetrjä kisajuoksussa tuli n.40 metriä.
Oma kisanihan meni lenkkeilyksi pumppuongelmien vuoksi, mutta muu Lappilaisurheilijoiden porukka juoksi ihan hyvin omille kuntotasoilleen.
Meikäläisen kisareissu oli sen verran vastuksia täynnä että kyllä siinä ainakin kuukausi menee että kaikki vahingot saa korjattua, ja iso tukku rahaa, mutta kiva oli käydä kisareissulla, näkihän siellä monia vuosien ja vuosikymmenten takaisia kisatuttaviakin.
Oikeestaan mikään muu ei niin täydellisesti mennyt kisareissullani, kun se että tytöt heittivät autollaan meikäläisen rautatieasemalle kisojen päätyttyä.
Arvelivat varmaan että ei tuosta sokeasta tiedä mihin päin lähtevään linja autoon se nousee, ja päätyykö rautatieasemalle vai jonnekin takahikiälle, tai muualle.
Suuret kiitokset kyytistä, ja koko kisaporukalle hauskasta seurasta.
En koskaan innostunut veteraanikisoista, vaikka toisaalta mahdollisuuksia mennä niihin kisoihin on edelleenkin olemassa. Asiat vain nyt ovat niin, että kun aktiivinen kilpajuoksu käynnistyy vähän alle 30v, niin monesti se sitten loppuukin melko nopeasti. Näin kävi ainakin omalla kohdallani. Kukaan ei myöskään ole suuremmin ihmetellyt tai kysellyt vuosien varrella, miksen enää juokse kilpaa, enkä oikeastaan kaipaa mitään kommunikaatiota.
VastaaPoistaSain harrasteurani aikana tarpeekseni kaikesta siitä "tosissaan" tekemisestä, jolla ei lopulta ollut mitään tekemistä oikean kilpaurheilun kanssa. Oikeat tulokset olisivat vaatineet aitoja uhrauksia, joita en todellakaan koskaan tehnyt. Kerran joku lehtitoimittaja kyseli minulta kisan jälkeen, mitä uhrauksia olen joutunut tekemään. En muista mitä vastasin, mutta nyt kyllä tietäisin tarkalleen, mitä vastata sellaiseen kysymykseen. Ei harrastelija mitään uhrauksia tee, eikä sellaisiin tuloksiin edes tarvita, kunhan vähän jaksaa sietää epämukavuuden tunnetta.
Voisihan sitä ottaa velkaa 50000 euroa ja juosta kuukausikaupalla etelän lämmössä, tai korkeassa ilmanalassa pitkät talvikuukaudet, mutta kun riskit ovat niin valtavat. Voi tulla loukkaantumisia, eikä kykene juri muuta siinä ohessa tekemään. Tällaisia kavereita nyt löytyy aika läjä Suomessa vuosikymmenien varrelta, mutta minua ei sieltä löydy. Näin ei löydy minua sieltä joukosta (tai kenties yläpuolelta) myöskään tilastoista. Mitäpä niistä, ei elämässä kaikki mene niinkuin se voisi parhaimmillaan mennä. Ei minulla, eikä kenelläkään muulla.