Aamulla kävin ehkä elämäni viimeisen pitkän juoksulenkin, ellen sitten ensiviikolla vielä innostu sellaista juoksemaan.
Eihän tämä kyllä pitkänlenkin edellytyksiä täyttänyt, mutta menköön nyt sillä nimellä.
Minulla pitkän lenkin nimen käyttö edellytti 30 kilometrin juoksua alle 70 vuotiaana, mistä iästä lähtien pitkänlenkinnimeä sai luvan käyttää 25 kilometrin lenkistä.
Kaksivitonen oli tarkoitus juosta, mutta loppumatkasta kipua oli jo sen verra tuolla eturauhasen suunnilla, etten tuota kahdenkilometrin lisäkiemuraa tuohon lenkkiin viitsinyt kiertää.
On se, kun askeleen pituus on metrin luokkaa ja kilometrivauhti 6:07 ja luulee juoksevansa.!!?.
Ikääntymisellä on ihmeellisiä vaikutuksia ihmiseen.
Pitkä lenkki, se voi joko kehittää suuresti tai vaihtoehtoisesti pilata kaiken. Voinen esittää oman näkemykseni, sillä olen juossut satoja pitkiä lenkkejä, ja "alamittana" itselläni on 1 t 40 min. Kaiken avain on tarkoitukseen soveltuva vauhti. Jos haluaa keskittyä erityisesti maratonille, kannattaa juosta melko vauhdikkaita pitkiä lenkkejä, ei kuitenkaan aina. Sitten taas lyhyemmille matkoille kannattaa juosta selvästi hiljempaa.
VastaaPoistaKaikista pahinta on se, että juoksee pitkiä lenkkejä liian usein, vain siksi, että se 'vain nyt on niin kivaa'. Lisäksi jos menettää fokuksen, eli juoksee tarpeettoman kovaa ajatellen päämatkaa, oli se sitten vaikka puolikas, kymppi, tai vitonen, niin ei hyvä tule. Siinä menee ajan myötä kaikki muu harjoittelu "viemäriin", jos sama toistuu viikoittain, kuukausien ja jopa vuosien ajan. Olen itse kokenut tuon kaiken. Ei muutama virheliike vielä mitään pilaa, korkeintaan tarjoaa tietoa siitä, mitä ei missään nimessä kannata toistaa pidempään. Mutta sitten, jos todella jää se väärä toimintamalli päälle pidemmäksi ajaksi, on tilanne täysin toinen.
Sama pätee tietysti moneen muuhunkin asiaan, kuten tekstien kirjoittamiseen. Kun kerran oppii oikean tavan toimia, ja se tuottaa parhaan mahdollisen tuloksen, niin sitä mielellään toistaa. Näin siitäkin huolimatta, että välillä syntyy houkutus tehdä asiat vaikeimman kautta, ikään kuin sillä saavuttaisi paremman tuloksen. No, ei sillä saavuta, menee vain hermot. Yksinkertainen ratkaisu on aina lopulta se paras ratkaisu, oli kyse sitten juoksuharjoittelusta, tekstien kirjoittamisesta, tai melkein mistä vaan.
Ainahan kautta historian hyviä neuvoja on jaettu.
VastaaPoistaTyömies lehti 1900 luvun alussa.
"Mitähän järjellistä hyötyä siitä lähtee, että juostaan joku määrätty matka pahemmassa kiireessä kun hengenhädässä.
Onhan moni sellaisessa hullutuksessa saanut elinikäisen taudinkin".
1908 vihdoin maratonjuoksukin alkoi Suomessa yleistyä, niin johan Tahko Pihkalakin siitä jotain innostui lausumaan.
"Mutta yhä vieläkin vastustetaan pitkien matkojen juoksua ankarasti.
Puhumattakaan 'järkevistä' ihmisistä, joiden mielestä juoksujalkaa kulkeminen yleensä jo on suurinta hulluutta auringon alla".
Lisää Tahko Pihkalan lausahduksia.
"Parhaimpiin tuloksiin tarvitaan vähintään viiden vuoden puurtaminen.
Kova pitää olla rekordin himo miehellä, joka siihen leikkiin vain sen vuoksi rupeaa".
Heh, tässäpä vielä hyvä valmentautumisohje, vieläkin vanhemmalta ajalta kun nuo aikaisemmat.
VastaaPoistaTässäpä teille Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen johtajan Viktor Heikelin juoksuohjeet 1880 luvulta.
"Käydään rivakasti pari, kolme virstaa ja koitetaan sitten virkalleen juosta takaisin, suljetuin suin niin paljon kun mahdollista pidättäen hengitystä. Niin pian hengitys käy kiivaaksi, taikka pistosta eli sydämen tykytystä rupeaa tuntumaan, herjetään juoksemasta ja astutaan varpaisilla siksi kuin läähätys taukoaa, juostaan kappaleen matkaa j.n.e. Vasta sitten kun ollaan päästy niin pitkälle, jotta voidaan juosta kokonainen virsta virkalleen ravissa, koetetaan lisätä vauhtia".
Heh, heh, virsta on muuten 1068 metriä.
Mieto kertoi omasta harjoittelustaan, ja kyllähän se laittaa miettimään, treenataanko nykyään lainkaan tarpeeksi etenkään lapsena ja nuorena. Nykyäänhän ei ole enää tapana käydä erittäin pitkiä lenkkejä tosi hitaalla vauhdilla, vaan suositaan lyhyempää, kovavauhtista lenkkiä. No, oman kokemukseni mukaan se kyllä kehittää, mutta vain tiettyyn pisteeseen asti. Joskus se raja tulee vastaan, kun keho ei enää ota vastaan kovavauhtista harjoittelua. Se täytyy vain jokaisen oppia tuntemaan, ja tehdä harjoittelusta oikean tyyppistä, joka ei kuluta enemmän kuin kehittää.
VastaaPoistaOn täysin välttämätöntä liikkua, oli se sitten juosten tai miten vaan, joskus vähintään 2-tuntisia lenkkejä ja reilusti pidempiäkin, jotta kehittyy. Itse joskus 2000-luvun alkuvuosina tein todella pitkiä sauvakävelylenkkejä maastossa, usein painoreppu selässä. Syke ei ollut mitenkään korkea, mutta lenkkien kesto oli 3-5 tuntia. Ajattelin, onkohan näistä nyt mitään hyötyä, mutta kyllähän niistä oli, jos hiussuonisto tulee huippukuntoon, kovaa harjoittelua varten. Se on se Miedon mainitsema kivijalka, liikutaan paljon määrällisesti, ilman turhaa kiirettä.
Ilman hiussuoniston kehittämistä runsailla pitkillä, joskus ylipitkilläkin lenkeillä, ei koskaan tule minkään tasoista juoksijaa tai hiihtäjää. Tehoharjoittelu menee silloin hukkaan, niin se vain on, jos hiussuonisto on heikosti kehittynyt liian vähäisen määräharjoittelun takia. Elimistöä ei voi manipuloida millään mielikuvaharjoittelulla tai psyykkisellä latautumisella, vaan kestävyyslajit ovat raakaa todellisuutta ja fyysistä kärsimystä. Siksi kai ne ovat niin kiehtovia.
Niin.. esimerkiksi tällaisesta lahjattomasta maratonia päämatkanaan pitävästä, kuten minä olin, ilman pitkäkestoisia harjoituksia ei olisi tullut edes senkään tasoista maratonin menijää mihin sitten ylsin.
VastaaPoistaEri juoksumatkat niin kuin eri ominaisuuksiakin omaavat ihmiset vaativat hiukan erinlaista lähestymistä harjoitteluunsa.
Mutta perusasia on, ilman ilman työntekoa ei ihmettä kannata odotella.
Mitään viisastenkiveä ei ole mikä kertoo minkälainen harjoittelu itse kellekin on optimaalisinta, sen oppi vain omasta kokemuksestaan.
Me ihmiset olemme kaikki omia yksilöitä, ja kyvyiltämme ja lahjoiltamme.
Kaikki eivät seiso samalla viivalla, oli kyseessä sitten juoksun lähtöviiva, tai elämä yleensä.
Monissa muissakin asioissa kuin urheilu, on selvää, ettei ketään voi "tuomita" yksiselitteisesti lahjattomaksi. Minuakin haukuttiin kauan sitten koulussa tyhmäksi, mutta kuinkas kävikään. No, ei siitä nyt sen enempää, ihminen kehittyy jos niin haluaa ja intohimo oppimiseen jossain vaiheessa syttyy. Urheilussa intohimo kehittymiseen ja kova työmoraali on vähintään 70-80 % saavutetuista tuloksista. Loput 20-30 % on lahjoja. Se vain meinaa unhtua, kun kaiken aikaa hehkutetaan, kuinka lahjakas se ja se urheilija nyt onkaan. Kannattaisi välillä kysyä itse urheilijoiltakin, mikä lopulta ratkaisee.
VastaaPoista