Aamusta kävin juoksulenkillä, loppumatkasta lenkki tuntui jo siltä että olisiko jo aika siirtyä sauvakävelijäksi.
Mutta kyllä kai se vielä syksyyn asti pitänee yrittää juosta, katsoo sitten joko se on tuon näkökyvyn takia viisainta siirtyä siihen sauvojen ulkoiluttamiseen.
Ikä tekee tehtävänsä, kuva ensimmäisestä ajokortistani, kauan kauan sitten.
Toinen kuva vuodelta 2019 kun se ajokortti sitten otettiin multa pois, huonon näköni takia.
Nykyään sitten epäröin, uskaltaako polkupyörällä kauppareissun suorittaa, kun siinäkin pitää jotain nähdä.
Kesä aiheutti sen että katselin tuota T-paita varastoani huomasin, minähän olen juossut vuona 2000 Jyväskylässä veteraanien EM-maratonilla, ja nythän se olisi taas mahdollista...
Panee miettimään, lähtisikö hölkkäämään..
Hölkäten osallistuin tuolloin 2000:kin kisaan.
Silloin taistelin astman kanssa, 40 - 60 kilometrin juoksuharjoitusviikoilla ei kilpailullisia tavoitteita voinut asettaa.
(2:52:51 sijoitus 6. viisikymppisissä, tarkistin harjoituspäiväkirjasta)
Tapanani näkyy olleen että arvokisa maratoneille ei oikein iskussa pääse osallistumaan.
Vuona 1991 Turussa juostiin veteraanien MM-maraton, sielläkin olin mukana.
Kilpailuaamuna kirjauduin ulos sairaalasta, "kun on maraton startti tänään"
16 kilometriä sitten jaksoin juosta, kunnes keskeytin.
Siitä typeryydestäni ei sen enempää, olen sen joskus heikkoina hetkinä kertonutkin.
Pitäisiköhän tuo osallistumisasia ottaa mietintämyssyn alle mietittäväksi.??.
Viimeisestä juoksemastani maratonista on kyllä jo 14 vuotta.
Tuolloin sydänlääkäri varoitteli että, maratonien juokseminen on kyllä turhan suuri riski laajenneen aortan kanssa.
Myöhemmin nyt kun se aortta ei ole enää jatkanut laajenemista, lääkärikin on sitä mieltä että seuraillaan enemmänkin näitä läppävuotoja.
Mutta on se kyllä niin pitkä matka, se maraton, näin vanhalle miehelle.
Maraton voi olla pitkä matka, mutta omalla kohdallani kilpailemiseen ylipäätään missään enää koskaan on liian pitkä matka. Sivistyneenä ihmisenä, koska olen ihan oikeasti sellainen, niin en jaksa enää alkaa provosoitumaan mistään turhista asioista. Toivomukseni on kuitenkin, että Mustafe Muuse, aivan loistava tyyppi, rikkoo 5000 metrin SE:n tänä kesänä. Ihmiset alkavat hiljalleen unohtaa takavuosien juoksijat, joiden keinot menestyksen saavuttamiseen olivat melko moninaiset.
VastaaPoistaToisille kilpaileminen sopii luonnostaan, mutta sitten taas toisille, kuten minä, se aiheuttaa vain ahdistusta. Onneksi tajusin lopettaa edes jossain määrin ajoissa, vaikka paras ajankohta olisi ollut ehkä vuonna 2007, kun huomasin ensimmäistä kertaa toistuvasti aidon henkisen ahdistuksen merkkejä kilpailemiseen liittyen. Liian myöhäisellä iällä kestävyysjuoksun aloittaminen on monella tapaa riskialtista. Minulla se näkyi juurikin henkisellä puolella. Ulkopuolisten vähättely ja pilkka ei tuntunut kovinkaan mukavalta, kun ei ollut juniorisarjoissa hankittua menestyspohjaa. Ei ollut urheilijan itsetuntoa lajeista raaimmassa, joka olisi ollut ensiarvoisen tärkeää, jotta pääsee vastoinkäymisistä yli. Lahjakkuudella ei tee paljon mitään, kun yli 10 vuoden pohjatyö on jäänyt tekemättä, kroppa ei vain enää kolmissakymmenissä ota vastaan harjoittelua, ja palautuminen kovasta harjoittelusta ei onnistu. Ei onnistu siksi, koska pohja on niin heikko. Suosittelen kaikkia lahjakkuuksia aloittamaan viimeistään 16-17 -vuotiaana, jolloin minullakin oli jonkinlainen ajatus juoksu-urasta, mutta heräsin siihen vasta 11 vuotta myöhemmin. 11 vuotta hukkaan heitettyä urheilu-uraa.
Niin.... kalloja on monenlaisia, omani tykkää juoksemisesta kun "hullu puurosta", ja kilpailut ovat koko juoksuharrastuksen suola.
VastaaPoistaMikäpä sen mukavampaa kun mitata kuntoa samanhenkisten joukossa, ja katsoa miten nyt omanikäisten joukossa pärjää.
Kun vuoden 2008 tammikuussa akillesjänteeni katkesi, seuraava juoksuyritys oli 18.10 Saarenkylän kentällä tarkoituksena juosta 1 kilometri, pääsin 750 metriä!.
Siinä kun kyynelsilmässä istuin kentänpinnassa, ajatuksella, en varmaan enää koskaan pysty juoksemaan kilpaa.
Se oli murheellinen hetki.
25.11 juoksin sitten ensimmäisen kympin lenkkini tuntiin ja kahteenkymmeneen minuttiin, siitä se sitten taas lähti, ja 23.5 2009 seisoin taasen kilpailun starttiviivalla Terwamaratonin puolikaan kisaan.
Toinen suuri onnentunne kilpailuun osallistumisesta oli 26.2 2003
29 kuukautta oli kulunut edellisestä kisastartistani, sairauksien takia.
Olin matkustanut Torreviejaan leireilemään tarkoituksena siellä juosta kilpaakin.
Heti tammikuun alussa Torreen saavuttuani jouduin turvautumaan lääkärin apuun, 41 päivää katetria pidettyäni, kuseminen vaivoin jo onnistuikin, niinpä 11 päivää myöhemmin oli jo aika seisoa kisan lähtöviivalla.
Niin tyytyväinen kun pystyin osallistumaan kisaan olin, että piti ihan tyytyväisyyttä peitellä, ette toiset ihmettele miten tuollainen juoksu voi tuollaista tyytyväisyyttä voi aiheuttaa.
No nuo kommenttini oli vain tarkoitettu osoittamaan että minulle ne kisapäivät ovat aina juhlapäiviä oli kunto, sijoitus, aika tai mikään tahansa sillä olinhan kuitenkin mukana.
Harrastaa voi kilpaa juoksemistakin vaikka ei tavoittelisikaan mestaruuksia tai huippuaikoja, ja siitä voi nauttiakin omalla tasollaankin.
Mutta ajatukset, tavoitteet yms: ovat jokaisella omat, ja asiat joista pitää vaihtelevat jokaisen oman ajatusmailmansa sisällä.
Niin kannataisi lukea kirjoitus julkaisemisen jälkeenkin, virheitähän se sisältää kuitenkin.
VastaaPoistaTuossa kommetissani,
"Toinen suuri onnentunne kilpailuun osallistumisesta oli 26.2 2003
29 kuukautta oli kulunut edellisestä kisastartistani, sairauksien takia."
Pitäisi tietysti olla vuosiluku 2023, ei 2003